Marjametsällä

Marjametsällä

Kesän lopun metsistä voi löytää monenlaista poimittavaa. Mikä sitten viime kädessä vaikuttaa ratkaisuihin, mitä tulee poimituksi sellaisella hetkellä, jolloin potentiaalinen poimittava kohtaa ämpärillä ja kumisaappailla varustautuneen poimijansa syksyisessä metsässä? Löytääkö ämpärin pohjalle keltainen kanttarelli, sininen mustikka vai punainen puolukka? Kelpaako vähän valkoisempikin puolukka ja tuleeko se yhtä lailla poimituksi hämähäkinseittien seasta, kuten kuivalla rinteellä aurinkoa ottanut toverinsakin? Tulee metsäpohjalla käveltyä jokaiseen niemeen ja notkelmaan sekä siirrettyä myös alimpia kuusen oksia, jotta löydettävät tulevat löydetyiksi ja kerättävät kerätyksi? Mitä takanani kulkevat lapseni ehtivät syödä ennen kuin huomaankaan? Entä koirani? Missä määrin elämän mahdolliset tarinat ovat kuin nuo marjametsässä kohtaamamme potentiaaliset poimittavat, joiden ämpärin pohjalle päätyminen on monen tekijän summa?

Hengittämisen taito

Psykiatri ja kirjailija Joel Haahtelan teoksessa Hengittämisen taito (2020) minä-kertoja kuvailee muistoaan ja kokemustaan äitinsä sanoista ja niiden tarkoituksesta:

‘Minä kerron, että äiti kävi joka päivä luonani sairaalassa ja luki kirjoja, hän rakasti tarinoita. Kerran äiti sanoikin, että meidän elämämme koostuu vain tarinoista. Me valitsemme muistot omaan tarinaanne ja unohdamme loput. Mutta nuo loput eivät katoa vaan pysyvät meidän sisällämme. Meidän valitsemamme tarina on vain yksi mahdollinen tarina, ja samaan aikaan meidän elämämme voisi olla aivan toisenlainen, jos vain osaisimme poimia toisenlaiset muistot.’(Haahtela 2020, 153.)

Onko poimisessa kyse kuinka paljon osaamisesta? Miten voi oppia valitsemaan poimittavansa siten, että se näyttää arvonsa myös tulevalle minälleni? Missä määrin marjametsällä kulkiessani poimin tulevan talven muistojani, jotka nousevat tietoisuuteen samassa tahdissa pakastimen luukkujen aukeillessa? Olen usein aika laiska ja epätarkka marjojen putsaamisessa aluskasvillisuudesta, joten aamupuuroihini livahtelee pakkasesta myös varpujen lehtiä ja oksanpalasia. Jokunen hämähäkkikin. Jos sattumia on useampi, niin saatan harmitella aiempia valintojani. Toisaalta - ilman epätäydellistä marjastuspolkuani, jossa marjat siirtyvät tehottomasti metsäpohjasta pakkasen kautta talven ajan puurolautaselleni oksaisina - ei puuron päältä löytyisi lainkaan lähimetsän marjoja. Onko kuitenkin ollut tärkeintä vain laittaa toisen eteen ja poimia?

Elämä uuteen muotoon?

En tiedä millaisia kokemuksia sinulla on polkujen kulkemisesta, mutta itse olen kokenut mutkaiset ja moninaiset polut usein kauniimpina ja miellyttävämpinä kuin asfaltoidut tiet, vaikka niiden kulkemiseen on mennytkin pidempi aika. Mikäli kaikki tiet siis johtavat Roomaan, on niiden kulkemisessa ehkä viime kädessä kyse kulkuvälineen, käytettävissä olevan ajan ja tavoitteiden yhteensovittamisesta esimerkiksi psykoterapian narratiivisten menetelmien avulla.

Elämänsä tarinaa voi aina muokata ja kirjoittaa uusiksi.

Lähteet

Haahtela, J. (2020). Hengittämisen taito. Otava.